Tässä artikkelissa kerron oman kokemukseni ensimmäisestä raskaudesta, joka päättyi raskausviikolla 24. Tämä tapahtui jo 2002, mutta en tiedä pystynkö vieläkään itkemättä kirjoittamaan. Kokemus oli etenkin henkisesti yksi elämäni rankimmista ellei rankin.
Raskaustesti ei näytä plussaa
Olimme yrittäneet lasta noin vuoden, mutta ei ottanut onnistuakseen. Ehkäisypillereiden lopettamisen jälkeen kuukautiskiertoni oli todella epäsäännöllinen. Sain välillä hormonitabletteja, joilla kuukautiset saatiin aikaan. Kävin gynellä tarkemmissa tutkimuksissa, jossa ultralla todettiin polykystiset munasarjat. Lääkäri antoi tuomion, että koska en ollut tullut rakkuloita kypsyttävälläkään lääkkeellä raskaaksi, niin todennäköisyys raskaudelle olisi pieni. Hän lupasi kirjoittaa lähetteen tarkemppin lapsettomuustutkimuksiin.
Tuntui kamalalta kuulla, ettei minusta välttämättä tulisikaan äitiä – ei ainakaan kovin helposti. Nuorempana en ollut edes ajatellut tulevani koskaan äidiksi, mutta iän karttuessa se biologinen kello alkoi kuitenkin tikittää. Ajatukset myllersi. Oliko haaveet omasta lapsesta turhia? Kaupungilla katselin kateellisena raskaana olevia tulevia äitejä ja nuoria perheitä pikkulapsineen. Enkö saisi itse kokea tuota perhe-elämän onnea pikkutassujen töminöineen?
Raskaaksi tulemisen riemu
Odottelimme kutsua jatkotutkimuksiin, mutta sitä ei vain näkynyt eikä kuulunut. Oli jo kulunut jokunen kuukausi. Ajattelin ottavani pian yhteyttä lähetteen tehneeseen lääkäriin, että olihan hän nyt varmasti sen lähetteen tehnyt. Ajattelin palata asiaan Thaimaan lomamme jälkeen.
Pian loman jälkeen kuukautisia jälleen odotellessa tunsin vessassa erikoisen hajun leijailevan. Pissani haisi oudolle. Aloin epäillä raskautta ja niinhän se testi näyttikin plussaa. Voi sitä riemua! Se tuntui aivan käsittämättömältä ja uskomattomalta, että olin kuin olikin tullut raskaaksi ilman poppakonsteja. Taisi päästä jokunen riemun kiljahdus ja hyppyaskel! Varasin onnellisena ajan äitiysneuvolaan ja kahmin tietoa raskauden etenemisestä.
Sikiöseulat
Raskauden edetessä kävimme niskaturvotusultrassa, joka näytti normaalilta. Raskaus eteni muutenkin normaalisti ja esittelin onnellisena tuttavillemme hiljalleen pyöristyvää vatsaa.
Raskausviikolla 22 menimme kätilön suorittamaan rakenneultraan. Kuvaa katsellessa itseäni vähän kummastutti vatsassa näkyvät kaksi isoa mustaa aukkoa. Pian kätilö sanoikin, että epäilee kasvainta ja kävi hakemassa lääkärin paikalle. Lääkäri jatkoi utraamista ja totesi munuaisten olevan ns. vesimunuaiset eli neste kertyi munuaisiin.
Siirryimme viereiseen huoneeseen, jossa lääkäri selitti meille asiaa tarkemmin ja sanoi suoraan, että on erittäin epätodennäköistä, että sikiö selviäisi elossa edes syntymäänsä saakka. Maa romahti jalkojeni alta. Lääkäri selitti vielä, että jos lapsi syntyisi elävänä, hän joutuisi heti dialyysiin ja odottamaan munuasten siirtoa. Jos uudet munuaiset saataisiin eikä elimistö niitä hylkisi, niin viimeistään viidentoista vuoden jälkeen edessä olisi uusi elinsiirto, koska siirrännäiset lopettavat viimeistään silloin toimintansa.
Uutinen oli järkyttävä, koska joutuisimme nyt miettimään haluammeko jatkaa raskautta vai keskeytettäisiinkö se. Lääkäri tiesi miten vaikea minun oli ollut tulla raskaaksi ja että tämä oli ensimmäinen raskauteni. Hän teki lähetteen yliopistolliseen sairaalaan vielä jatkotutkimuksiin, jos siellä keksittäisiin jotain, millä lapsen voisi pelastaa.
Saneluaan tehdessä lääkäri mainitsi sikiön sukupuolen. Kuulin sen olevan poika. Tuolloin pillahdin itkuun, koska jotenkin asia konkretisoitui minulle. Odotan poikaa, jonka saatan nyt menettää.
Jatkotutkimukset
Pääsimme nopeasti jatkotutkimuksiin. Ultrauksen lopputulema oli sama. Meille selitettiin, miten nesteen kertyminen munuaisiin laajensi ja tuhosi niitä. Pian neste alkaisi kertyä muuallekin elimistöön, kuten aivoihin aiheuttaen siellä komplikaatioita. Ultrauksen yhteydessä otettiin vielä lapsivesinäyte.
Vaihtoehdot olivat joko antaa luonnon hoitaa ja jatkaa raskautta niin pitkään kuin se etenee tai tehdä keskeytys. Jos päätämme jatkaa raskautta, niin sikiön munuaisia voitaisiin kokeilla tyhjätä aika-ajoin imemällä niistä ylimääräistä nestettä. Ajatus lapseni piikittämisestä jo kohtuun tuntui kammottavalta. En halunnut, että lapsestani tulisi neulatyyny jo ennen syntymäänsä. Saamiemme tietojen pohjalta päädyimme raskauden keskytykseen – niin raskaalta kuin se tuntuikin.
Päätöksemme tehtyä sairaalat aloittivat läsnäollessamme kinastelun siitä, kummassa sairaalassa keskeytys tehtäisiin. Meille se olisi se ja sama ja oli ikävä kuunnella moista keskustelua. Lähetteen tehnyt sairaala veti pidemmän korren, joten palaisimme sinne jatkotoimenpiteitä varten.
Keskeytyslupa
Koska raskaus oli jo edennyt niinkin pitkälle, lupa keskeytykselle piti anoa Valviralta. He voivat myöntää luvan vakavan kehityshäiriön vuoksi raskausviikolle 24 saakka. Tuon jälkeen ei voisi kuin antaa luonnon hoitaa. En enää muista missä, miten ja mitä lappuja minun tuli täyttää, mutta se jäi mieleen, että koska raskaus lähenteli jo 24 viikkoa, niin asialla oli kiire.
Valviralla oli torstaiaamuisin (muistaakseni) ko. kokoukset. Odotin sairaalassa äitiyspolin kansliassa tiettyä kellonlyömää, jonka jälkeen kanslisti soitti Valviraan. Hän ojensi minulle puhelimen ja sain itse kysyä kokouksen päätöksen. He olivat myöntäneet saamiensa tietojen perusteella luvan keskeytykselle. Päätös tulisi perästä faksilla. Tiedon saatuani minulle annettiin ensimmäinen lääke, joka valmistelisi synnytykseen pehmentämällä kohdunsuuta. Palaisin osastolle maanantaina.
Odottavan aika on pitkä
Viikonloppu tuntui ikuisuudelta. Aloin syytellä itseäni sikiön kehityshäiriöstä. Olinko syönyt jotain kiellettyä ruokaa? Olinko niin huono ihminen etten ansainnut tulla äidiksi? Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tämän?
Jossain vaiheessa tunsin sikiön liikkeiden loppuvan. Olin järkyttävää ja suoraan sanottuna kaameaa, kun tunsin lapseni kuolevan sisälläni. Viimeisen vuorokauden aikana en tuntenut enää yhtään liikkeitä. Sikiö oli ollut siihen saakka melko vilkas. Lapseni oli kuollut.
Keskeytys
Maanantaina aamulla menin osastolle, jossa kohdunsuulle asetettiin synnytyksen käynnistävät tabletit. Päivän mittaan asetettiin lisää tabletteja. Hiljalleen kivut alkoivat tuntua. Vanhempani olivat tukenani koko päivän. He hieroivat selkää ja tekivät minkä pystyivät kipujen lieventämiseksi. Lopulta kivut alkoivat olla sietämättömiä ja sain kipupiikin. Hetkeksi vointi vähän helpottui, mutta sitten aloin oksentaa. Se oli kipulääkkeen sivuvaikutus. Sitten oksensin ja olin kipeä. Sain vielä lisää kipulääkettä, mutta siitä huolimatta tuntui etteivät kivut loppuneet. Lopulta minulle sanottiin, että enempää ei pystynyt antamaan.
Avopuolisoni tuli työpäivänsä päätyttyä katsomaan tilannetta. Illan edetessä ja sietämättömien kipujen kanssa taistellessa minut siirrettiin synnytyssaliin, jossa sain epiduraalin. Se vei kivut ja varsinainen synnytys alkoi.
Kun sain ponnistettua lapsen ulos, muistan miten synnytyssaliin pelmahti yhtäkkiä useampi hoitaja/kätilö tuijottamaan tapahtumaa. Mieleeni on jäänyt, kun yksi heistä kysyi: ”Elääkö se vielä?” Kysymykseen ei tullut vastausta. Oli aivan hiljaista. Samalla nämä ylimääräiset ihmiset poistuivat huoneesta. Olin niin väsynyt ja surun murtama, etten osannut enkä jaksanut sanoa itsekään heille mitään. Mieli olisi kyllä tehnyt sanoa pari rumaa sanaa ja ajaa heidät sieltä pois.
Kätilö kysyi halusinko pidellä lasta sylissäni. Vastasin myöntävästi. Hän kävi puhdistamassa lapsen ja toi sen syliini kapaloituna. Nyt minulle tulee väkisin itku jopa tätä kirjoittaessa. Lapsi oli nimittäin mielestäni maailman kaunein. Päässä oli pientä hiushaiventa. Kurkistin käsiä, joissa oli pienet sormet kynsineen. Olin luullut, että sikiö olisi tässä vaiheessa vielä jotenkin oudon näköinen, mutta se olikin aivan täydellinen vauva, joka näytti nukkuvan levollisesti.
Aikani lasta pidettyä kätilö vei hänet sivuhuoneeseen ja kutsui paikalle vanhempani. Jouduin epiduraalin vuoksi vielä tovin makoilemaan ja sillä välin myös vanhempani pääsivät jättämään lapsellemme hyvästit. En halunnut lapsesta kuvaa, sillä se olisi minulle liian raskas muisto. Haluan muistaa vain hetken, kun sain pidellä pientä enkeliä sylissäni.
Emme halunneet järjestää lapselle hautajaisia vaan päätimme jättää hänet sairaalaan. Hautajaisten järjestäminen olisi tuntunut liian raskaalta.
Päivä keskeytyksen jälkeen
Olin niin väsynyt, että nukuin yön ilman lääkkeitä. Aamulla lääkärintarkastuksessa minut todettiin fyysisesti kunnossa olevaksi ja että lääkäri kirjoittaisi pari päivää sairauslomaa eli toimenpide ja tämä päivä. En muista mitä lie sopersin itkun keskeltä, mutta lääkäri kirjoitti lopulta loppuviikon sairauslomaa. En pystynyt kuvitella palaavani seuraavana päivänä töihin.
Sairauslomaviikko
Itkin ja surin lapseni menetystä. Kävin uurnalehdossa kävelemässä, koska oletin tuolloin lapseni päätyvän sinne. En katunut tehtyjä päätöksiä vaan surin vain lapsen menetystä. Surua lisäsi se mahdollisuus, että tämä oli ainut raskauteni. Loppuviikko meni sumussa.
Toipuminen menetyksestä
Palasin seuraavalla viikolla töihin, jossa työkaverit olivat hyvin perillä menetyksestämme. Sain sopivasti tukea, mutta tärkeintä oli itselle koittaa jatkaa normaalia elämää keskittymällä töihin. Työt olivatkin hyvää lääkettä.
Kotona vielä saatoin välillä itkeä ja miettiä asioita. Puolisoltani en valitettavasti saanut asiassa minkäänlaista tukea. Hän oli jo siirtänyt asian syrjään ja oli tyytyväinen, kun minä olin fyysisesti kunnossa. Tunsin silloin ja tunnen edelleen, että olisin kaivannut enemmän henkistä tukea omalta puolisolta. Olisi ollut edes vain se olkapää, jota vasten olisin saanut itkeä. Tuntui että olin kuitenkin parisuhteessa asian kanssa yksin. Olin saanut puhua asiasta lähimmille ystäville, vanhemmilleni ja siskolle, joten en varsinaista ulkopuolista tukea kaivannut, mutta olisin toivonut, että oma puoliso saman kokeneena olisi ollut tukena. Hän olikin välinpitämätön tunteitteni suhteen ja kylmä kuin jää.
Noin kolme kuukautta myöhemmin kerroin menetyksestämme anopin aikana hänen siskolleen. Kyllähän minulla joku kyynel poskelle vierähti. Heidän reaktionsa kuitenkin yllätti. He suosittelivat, että menen lääkäriin hakemaan diapameja tms. En puhunut asiasta sen enempää heidän kanssaan. Jäin vain miettimään heidän reaktiotaan, koska enhän minä mitenkään hysteerisesti itkenyt – kerroin vain millainen menetys oli. Minusta suru pitää saada surra pois.
Tutkimustulokset
Jonkin ajan kulutta (en muista enää miten pitkän ajan) sain tietää, että lapsemme oli lähetetty Ouluun lisätutkimuksiin. Tutkimuksista ei valitettavasti ollut löytynyt lisätietoa. Virtsajohtimet olivat vielä niin pienet ettei niistä pystynyt sanomaan, että olivatko ne tukossa vai mistä nesteen kertyminen munuaisiin johtui. Asia jäi siis hieman mysteeriksi.
Vuosia myöhemmin luin jostain, että malarialääkkeet aiheuttavat epämuodostumia. Olimme juuri ennen raskautta käyneet Thaimaassa ja söimme apteekista ostettavia malarialääkkeitä kaiken varalta vaikka lääkäri sanoi ennen matkaa, ettei niillä ole tehoa Thaimaassa ilmenevään malariaan. Siitähän se itsesyytös sai tuulta siipiensä alle. Miksi söin lääkettä, josta ei välttämättä olisi ollut edes hyötyä ja näin ollen aiheutin seuraavaan raskauteen lapselleni ongelmia? Lääke olisi ehtinyt vaurioittaa kypsyvää munasolua. Nykyään olen yrittänyt unohtaa tällaiset jossittelut. Tapahtui mitä tapahtui syystä tai toisesta, niin en voi tapahtuneelle mitään. Ja monesti epämuodostumat ovat vain sattumaa.
Uusi raskaus
Noin neljä kuukautta sen jälkeen, kun olimme menettäneet lapsen, huomasin olevani uudelleen raskaana. Voi sitä ihmettä! Tulin kuin tulinkin uudelleen raskaaksi. Olin onneni kukkuloilla, että meillä olisi sittenkin uusi mahdollisuus saada lapsi. Olin onnellinen raskaudesta, mutta tietenkin se pieni huoli oli taustalla tuon tuoreessa muistissa olevan epäonnen vuoksi. Onneksi tämä raskaus sujui normaalisti (mitä nyt enenaikaisia oli) ja saimme kuin saimmekin tytön laskettuna päivänä. Voisiko sitä olla enää onnellisempi?