Puhun nyt toisesta epäonnisesta raskaudesta vaikka tätä ennen minulla on ollut yksi keskenmeno alkuraskaudessa ensimmäisen epäonnisen raskauden jälkeen. Olihan tuo keskenmenokin ikävä kokemus ja kyllä se itketti, mutta raskauden edettyä jo yli 20 viikkoa, raskauden keskeytyminen on henkisesti(kin) paljon rankempi kokemus. Suoraan sanottuna en haluaisin pahimman vihamiehenikään (kuka lie 😀 ) sitä kokevan.
Alkuraskaus
Tulin raskaaksi 2018 eli 42-vuotiaana. Tämä oli siis toinen raskaus nykyisen puolisoni kanssa ja kaikenkaikkiaan neljäs, mutta minulla on aiemmasta avoliitosta vain yksi lapsi.
Koska tuota epäonnea on ollut, niin koko alkuraskauden jännitti, että miten tässä käy. Raskaus vaikutti kuitenkin etenevän normaalisti. Meillä oli neuvolakäynnit ja närästyksen alkaessa vaivaamaan sain Omeprazolia helpottamaan vaivaa.
Niskaturvotusultrassa muuten kaikki vaikutti normaalilta, mutta turvotusta oli 2,3 mm, joka oli aika lähellä normaalin ylärajaa (2,5 mm ja jossain sanotaan 3 mm). Trisomia 21 riskuluku hälytti, joten sain lähetteen NIPT-tutkimukseen, joka siis tehdään äidin verinäytteestä. Olen kirjoittanut tästä tutkimuksesta hieman tarkemmin artikkelissa ”Alkuraskauden tutkimukset”.
NIPT:in tulos tuli reilun viikon kuluttua ja kaikki olisi sen puolesta kunnossa eli ei pitäisi olla Trisomia 13, 18 tai 21. Sukupuolenkin sain tietää; tämä olisi poika.
Koska NIPT:in tulos oli hyvä, en ollut raskaudesta kovin huolissani. Aiemmin keskenmeno oli tapahtunut aikaisemmassa vaiheessa ja minulla oli yksi huono-onninen rakennekehityshäiriö takana, jonka todennäköisyys on siis erittäin pieni, olin luottavaisin mielin.
Rakenneultra
Menimme lääkärin suorittamaan rakenneultraan raskausviikon 21 tietämillä. Minua jännitti ne munuaiset, jotka olivat aiemmassa epäonnisessa raskaudessa olleet vialliset (tai syystä tai toisesta vioittuivat), mutta nyt ne näytti normaaleilta. Toki kiinnitin huomiota hieman omituisen muotoiseen päähän, mutta ajattelin etten nyt ihan kaikkea välttämättä noista kuvista ymmärrä.
Lääkäri jatkoi tutkimuksiaan kaikessa hiljaisuudessa kunnes totesi ettei hän löydä sikiöltä aivokurkiaista. Aivokurkiainenhan yhdistää aivopuoliskot toisiinsa ja mahdollistaa niiden välisen kommunikoinnin. Saimme lähetteen jatkotutkimuksiin sikiöntutkimuslaitokselle.
Jatkotutkimukset
Pääsimme pian uuteen rakenneultraan, jossa löydös vahvistettiin. Sikiöltä puuttui aivokurkiainen ja pää oli muodoltaankin epämuodostunut. Varmuuden vuoksi sain vielä lähetteen magneettikuvaukseen, joka oli parin päivän kuluttua.
Magneettikuvauksessa kysyin hoitajalta, että miten se saavat sikiön kuvattua, kun se heiluu koko ajan. Hoitaja totesi, että kuvataan niin kauan, että onnistuu. Sitten minä vain makoilin ja olin välillä käskystä hengittämättä. Aika pian kuvaus oli kuitenkin ohi.
Tulokset tuli pian ja lääkäri vahvisti ettei magneettikuvassakaan löytynyt aivokurkiaista. Pääsimme juttelemaan perinnöllisyyslääkärin kanssa, jolla oli esittää tilastoja tällaisen ongelman esiintyvyydestä ja seuraamuksista. Täysin vastaavaa tapausta ei tutkimuksissa ollut (elävää lasta), sillä yleensä heillä oli ainakin osittainen aivokurkiainen.
Tuo aika meni sumussa. En enää muista missä vaiheessa teimme lopullisen päätöksen, mutta päädyimme kuitenkin raskauden keskeyttämiseen. Mielessä kävi ajatuksia, että jos tällä lapsella olisi edes osittain aivokurkiainen, niin hänen selviytymisensä elämästä voisi onnistua jotenkin. Välillä toivoi, että olisi ollut edes Downin syndrooma – minulle olisi kelvannut sekin lapsi.
Pään epämuodostuminen puhui kuitenkin muidenkin ongelmien puolesta ja se, että tunsin oudon äkkinäisiä ja voimakkaita liikkeitä, aivan kuin pakkoliikkeitä. Mietimme sitäkin, että kun olemme jo molemmat yli 40-vuotiaita, niin kuka huolehtisi tästä lapsesta meidän jälkeemme. Päätös keskeytyksestä oli jälleen kerran raskas, mutta päädyimme siihen yhteisymmärryksessä.
Keskeytyksen valmistelut
Oli joulun aikaa, joten sairaalassakin on henkilökunta lomalla. Jouduin odottamaan varsinaista keskeytystä joulun yli. Pitihän meidän saada vielä Valviraltakin lupa. Siitä joulusta ei ole jäänyt mitään muuta mieleen kuin se, miten minua harmitti. Välillä itkin ja välillä minua suututti, kun keskeytys siirtyi. Oli raskasta tuntea vielä lapsen liikkeet – lapsen, jota en koskaan saisi.
Ennen uutta vuotta pääsin lopulta vastaanotolle, jossa sain ensimmäisen keskeytystä valmistelevan lääkkeen. Asiaamme oli yritetty kiirehtiä, sillä tiesimme raskausviikon 24 olevan takaraja. Meille toki selitettiin, että riittää, kun saa ensimmäisen lääkkeen raskausviikolla 24. Varsinainen keskeytys voi olla raskausviikon 25 puolella, mutta minä halusin, että keskeytys tehdään niin pian kuin mahdollista. En halunnut enää pitkittää asiaa.
Tuon ensimmäisen lääkkeen hakiessani hoitaja jututti minua vielä ja kysyi mm., että haluanko synnytyksen jälkeen nähdä lapsen. Minulla oli jo takana vastaava tilanne ja totesin, että tällä kertaa en halua nähdä. Se oli ilmeisesti hoitajan mielestä väärä vastaus, sillä hän alkoi suorastaan saarnaamaan minulle, että miten heillä on kokemusta siitä miten lapsen näkeminen on ollut vanhemmille hyvä kokemus ja auttanut toipumisessa jne. Minä puhuin nyt omasta kokemuksesta ja omasta näkökulmasta itseni tuntien. Pysyin päätöksessä että en halua nähdä lasta. Siitä luopuminen olisi näin minulle helpompaa.
Keskeytys
Uuden vuoden jälkeen raskausviikon 24 viimeisenä päivänä oli varsinainen keskeytys. Tunsin vielä sikiön liikkeet, mikä toisaalta huolestutti minua, koska en haluaisi sitäkään, että lapsi syntyisi elävänä. Suoraan sanottuna tässä tilanteessa ei ole oikeaa vastausta eli onko parempi, että lapsi kuolee kohtuun vai synnyttää elävänä. Kaikki koituu tappioksi. Minua kuitenkin rauhoiteltiin, että päivän mittaan saatujen lääkkeiden myötä liikkeet vähenee.
Saimme puolisomme kanssa ns. parivuoteen eli meille laitettiin sängyt vierekkäin. Sain odotella puolisoni kainolossa lääkkeiden vaikutuksen alkamista.
Päivä oli pitkä. Hiljalleen kivut yltyi. Sain panadolia tippana ja välillä oli kuumatyynyjä alaselällä. Kivut yltyi yltymistään, mutta vuotoa ei tullut. Pian kivut yltyi niin pahaksi, että sain kipupiikin – sen, joka saa minut aina oksentamaan. Sitten oltiin taas kipeä ja oksennettiin. Lähestyessä puolta yötä pyysin lisää kipulääkettä ja jostain syystä tablettina. En tiedä missä sumussa se päätös tuli tehtyä, koska pian tietenkin oksensin. Kivut vain paheni eikä minulle voitu antaa enempää kipulääkettä, koska olin jokin aika sitten sen tabletin saanut (jonka olin oksentanut).
Yöllä kätilö kävin tutkimassa tilannetta tuon tuosta ja pyysi, että menisin istumaan sellaisen metallisen pöntön päälle, jossa oli kankainen verkko. Pönttö oli minulle liian korkea ja sen reunat panoi pahasti reisiini. Istuin siinä kuitenkin minkä pystyin ja nojasin sängyn reunaan tuskissani.
Välillä hoitaja hieroi alaselässäni akupisteitä, joilla kipu hellitti jonkin verran, mutta aika sietämätöntä se silti oli. Mielessäni toivoin, että olisin saanut epiduraalin kuten sairaalassa, jossa edellinen keskeytys oli tehty vuonna 2002. Synnytystä ei vain tapahtunut ja hoitaja alkoi jo kysellä synnytyslääkäriä, mutta hän oli synnytyssalissa kiinni.
Kipu vain jatkui ja minä istuin pöntöllä. Yritin ponnistaakin välillä ihan vain siksi, että jos se lapsi sieltä tulisi, mutta mitään ei tapahtunut. Alkoi olla jo aamuyö.
Lopulta hoitaja sanoi, että monesti homma etenee sillä, että puhkaistaan kalvot. Niinpä minä kömmin takaisin sängylle. Hoitaja asetti alleni suojia sängylle ja puhkaisi käsin kalvon. Hieman epämiellyttävältä se tuntui, mutta niin se lapsivesi turskahti ulos. Kipu hellitti muutamaksi sekunniksi, mutta sitten se muutti hieman muotoaan. Kapusin jälleen tuon pöntön päälle ja aloin ponnistaa. Tunsin miten lapsi alkoi hiljalleen työntyä ulos. Joiduin ponnistamaan muutamia kertoja ennen kuin se sieltä holahti ulos. Kipu loppui siihen. Miten väsynyt olinkaan! Lysähdin sängyn reunalle nojaten.
Seuraavaksi jäätiin odottamaan istukan irtoamista. Jatkoin vielä istuskelua ja hoitaja kävi välillä kokeilemassa istukkaa, mutta eipä se sieltä tullut. Lopulta katkaisi napanuoran, että minä pääsin sängylle ja hän voisi viedä lapsen pois. Minulta vielä varmistettiin, että halusinko nähdä hänet, mutta pysyin edelleen päätöksessäni. Puolisoni meni hoitajien kanssa toiseen huoneeseen.
Emme tälläkään kertaa halunneet järjestää hautajaisia. Puolisoni kävi katsomassa lasta ja otti kuvan, jonka näyttäisi minulle, jos sitä pyydän. Sellaista tunnetta ei ole tullut vieläkään. Olisi liian raskasta nähdä tuo lapsi.
Minä makoilin edelleen vuoteessa ja sain lisää kohdun supistelua lisäävää lääkettä ja lopulta se istukkakin sieltä irtosi. Pääsin pesulle ja pesun jälkeen sain aamupalan. Jostain syystä olin tuon toimenpiteen ajan eli koko edellisen päivän tipasta huolimatta kärsinyt aivan järkyttävästä janosta. Nyt oli ihana saada juotavaa! Se oli sillä hetkellä ainut ilo.
Lopulta pääsin nukkumaan joksikin aikaa. Olin todella väsynyt. Olinhan minä tainnut istua ja ponnistella sillä pöntöllä ainakin kolme tuntia yön aikana. Voitte kuvitella millaiset pukamat siitä seurasi!
Kotiutus
Pienien nokosten jälkeen pääsin kunnolla suihkuun ja sain puhtaat vaatteet ylle. Ennen puoltapäivää oli vielä lääkärintarkastus. Yllätyksekseni tässä sairaalassa oli normaalia antaa pari viikkoa sairauslomaa tällaisen toimenpiteen jälkeen. Tuo tuntui kohtuulliselta, sillä henkinen palautuminen tällaisesta kokemuksesta ottaa oman aikansa fyysisistä puhumattakaan. Onhan kyseessä synnytys, joskin lapsi on hieman pienempi.
Lounaan jälkeen sain lähteä kotiin. Istuminen tuotti autossa tuskaa, koska pahat pukamat esti istumasta kunnolla. Oli kuitenkin huojentaavaa päästä kotiin. Tietyllä tavalla helpottunut, että homma oli nyt ohi, mutta tietyllä tavalla haikea, kun joutui palaamaan kotiin tyhjin käsin.
Toipuminen
Fyysinen toipuminen otti noin kolme viikkoa. Vuotoahan tuli vielä hieman senkin jälkeen, mutta ne peräpukamat… Sen parin viikon sairausloman jälkeen istumatyöhön palaaminen oli hieman haastavaa, mutta sinnillä selviydyin.
Henkinen palautuminen ottikin sitten oman aikansa. Tästä palautuminen oli kuitenkin toisaalta helpompaa kuin ensimmäisen vastaavan kokemuksen jälkeen. Olin ehkä enemmän sinut asian kanssa vaikka ne itsesyytökset pyöri välillä mielessä; olinko jälleen tehnyt tai syönyt jotain sellaista mikä aiheutti jälleen kerran tällaisen?
Puolisoni oli minulla todella hyvänä tuksena vaikka hän itsekin suri lapsen menetystä. Jaoimme tuntemuksiamme ja keskustelimme päätöksestä. Kävimme yhdessä asioita läpi. Jossain tutkimuksessa oli todettu, että puolet pariskunnista ajautuu erilleen ja puolet lähenee tällaisessa tilanteessa. Edellisen avopuolisoni kanssa totesin ajautuneemme erillemme vaikka päätös olikin yhteinen, mutta ns. jälkipuinti jäi yhdessä tekemättä. Hän jatkoi välittömästi eteenpäin ja minä jäin käsittelemään asiaa yksin. Nykyisen puolisoni kanssa käsittelimme asiaa samalla tavalla ja hitsauduimme tiiviimmin yhteen. Tunsin rakastuneeni mieheeni entistäkin enemmän!
Sikiötutkimukset
Olimme molemmin puolisoni kanssa antaneet verinäytteet DNA-testiä varten. Samoin annoimme luvan tehdä kaikki tarvittavat tutkimukset sikiölle. Halusimme saada tietoa siitä, että mikä hänellä oli tai mikä sen aiheutti.
Muutamia viikkoja myöhemmin sain puhelun perinnöllisyyslääkäriltä. DNA-tutkimuksen tulokset olivat tulleet. Niissä oli selvinnyt, että minä kannan geenivirhettä, joka oli peritynyt pojallemme.
Ko. geenistä oli aika vähän tietoa, mutta sen arveltiin aiheuttavan kehityshäiriöitä etenkin aivoissa. Tietyllä tavalla tuo tieto helpotti, koska olin kaikki nämä vuodet ensimmäisestä raskaudesta lähtien syyttänyt omia tekemisiäni. Näihin epämuodostumisiin saattoikin olla selkeä selitys.
Toisaalta tietenkin alkoi harmittaa, että minulta oli mahdollisesti peritynyt tämä samainen geenivirhe omalle tyttärelleni ja hän joutuisi ehkä kokemaan sama sitten kun hankkii omia lapsia. Tai jos tulen uudelleen raskaaksi, niin epäonnistuuko kaikki raskaudet, joissa odotan poikaa?