Olen 46-vuotias ja odotan toista lasta. Tai onhan tämä jo seitsemäs raskauteni, mutta minulla on vain yksi lapsi toisesta raskaudesta. Olen ollut aika epäonninen raskauksien suhteen. Siksi olen niin onnellinen, jos saisin nyt vihdoin ja viimeinen toisen lapsen. Toki pelko kalvaa taustalla koko ajan, jos tämä raskaus päättyykin kesken. Olen nyt raskausviikolla 17 ja tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin, mutta vielä on varsinainen rakenneultra raskausviikolla 22. Pari kertaa olen tuolloin saanut huonoja uutisia – siksi en vielä uskalla nauttia ja haaveilla tulevasta lapsesta täysin siemauksin.
Lapsen hankkiminen nuorempana
Erinäisiä keskusteluja lukiessani törmään monesti paheksuviin kommentteihin, kun tulee puhetta yli 40-vuotiaista synnyttäjistä. Mikä on oikea aika saada lapsia? Nuorenahan sitä jaksaa paremmin valvoa öitä ja temmeltää lapsen kanssa, mutta onko se välttämättä kaikkien kohdalla kuitenkaan paras ikä? Mietin lähinnä henkisen kypsyyden kannalta.
Itse sain ensimmäisen lapseni alle 30-vuotiaana ja olin toki mielestäni kypsä huolehtimaan jälkikasvusta, mutta lapsen isä tuottikin minulle yllätyksen. Olimme olleet yhdessä lähes 10 vuotta ja luulin tietäväni, että hänestä tulee ihana isä – olimmehan me yhdessä lasta olleet hankkimassakin ja erinäisten ongelmien jälkeen lapsi saatiin, joten ajattelin isänkin siitä riemuitsevan. Yllätys olikin suuri. Lapsen isä alkoikin viettää varpajaisia kavereiden kanssa iltana jos toisena vielä kotiutumisemmekin jälkeen. Ei hän ollut aiemmin viihtynyt baareissa, mutta niistä tulikin toinen koti. Yhtäkkiä minusta tuntui, että minulla oli huollettavana sekä vauva että teini. Olin toivonut prinsessahäitä ja ihanaa yhteistä perhe-elämää, mutta ne olikin vain kaukaisia haaveita.
Avopuolisoni ehdotti välillä toisenkin lapsen hankkimista, että lapsella olisi kaveri, mutta ei tuohon tilanteeseen minusta ollut viisasta toista lasta hankkia. En minä olisi yksin kahta pikkulasta (+ teiniä!) jaksanut hoitaa. Kävimme asiasta monet keskustelut, mutta lapsi olikin kuulemma mun juttu ja hän oli jo aikoinaan armeijan käynyt, joten nyt oli minun vuoro ”käydä armeija”. Tärkeysjärjestyksessä lapsi tuli hänelle vasta työn ja harrastusten (mm. kaverit ja koira) jälkeen. Näitä keskusteluja käytiin useammankin kerran, mutta mitään muutosta asioihin ei tullut. Vuotta myöhemmin en enää jaksanut katsoa tuota ”varpajaiselämää”.
Muutimme lapsen kanssa omillemme. Lapsi ei isää kiinnostanut, mutta yritin kuitenkin saada isän pitämään lapseensa yhteyttä yhteisillä ajelu- ja uintireissuilla, vaunuttelulenkeillä yms. Vuoden erossa olon jälkeen yritimme yhteiseloa uudemman kerran, mutta ei siitä vain kerta kaikkiaan tullut mitään. Aloin itse voimaan henkisesti niin huonosti, että minusta lapsen kannalta oli kuitenkin parasta asua lapsen kanssa kahdestaan.
Uusi rakkaus
Erinäisten välivaiheiden kautta tapasin nykyisen puolisoni ja ihastuminen roihahti pian rakkaudeksi noin seitsemän vuotta sitten. Minulle tuli vahva tunne siitä, että hän on hyvä ihminen ja puoliso ja erinomainen isä. Olihan hänellä jo entuudestaan lähes saman ikäinen lapsi kuin minulla. Pian yhteiselomme alkoikin ja tulin raskaaksi 2015. Olin onneni kukkuloilla, että saisimme yhteisen lapsen ja voisin vihdoin tarjota lapsille normaalin tasapainoisen perhe-elämän. Valitettavasti raskaus päättyikin keskenmenoon. Näitä epäonnistumisia onkin sitten vuosien varrelle mahtunut. Tämä on nyt viides yrityksemme. Toivon hartaasti, että saisimme lopulta yhteisen lapsen. Mutta olemmeko jo liian vanhoja?
Itsekäs?
Mielipidekirjoitusten mukaan yli 4-kymppiset synnyttäjät ovat itsekkäitä. Itsekkäitä siksi, että lapsi joutuu kärsimään vanhempiensa sairastelujen vuoksi ja kokemaan kiusaamista vanhojen vanhempien vuoksi. Olemme kumpikin perusterveitä ja nykyäänhän ihmiset elävät terveempinä pidempään. Toki ensimmäisiä harmaita hapsiani olen jo värjäämällä peitellyt ja muistan itsekin lapsuudestani ihmetelleeni joidenkin koulukavereiden vanhempia, jotka olivat mielestäni tosi vanhoja (ehkä maksimissaan 10 vuotta omia vanhempiani vanhempia eli olivat saaneet lapsen hieman alle 4-kymppisinä). Ei silloin kuitenkaan ketään ns. vanhojen vanhempien vuoksi kiusattu.
Nykyään vanhemmat voivat olla esim. samansukupuolisia (tai määrittelemättömiä), ihon väriltään millaisia tahansa, on tatuointeja ja naama täynnä renkaita eli mitä erilaisimpia ihmisiä, mutta miksei voisi olla yli 40-vuotias, jos luonto sen vielä suo? Itsestä ainakin tuntuu, että yli 40-vuotiailla oma elämä on jo tasoittunut, on sinut itsensä kanssa eikä enää ole tarvetta rymytä viikonloppuja baareissa. Toki poikkeuksiakin mahtuu jokaiseen ikäryhmään, mutta ainakin meidän kohdalla elämä on hyvin vakiintunutta ja meillä on mahdollisuus keskittyä täysin lapseen ja perheeseen. Mielestäni pystymme tarjoamaan lapselle hyvän kodin. Onko väärin haluta vielä lasta?